Onko se vähän hassua, että aina kun ihmisten kanssa käydään keskustelu, joka päättyy negatiiviseen lopputulokseen, jää suuhun sellainen maku, että vika on vain ja ainoastaan minussa. Vaikka juttu alkaisi sen takia, että muut ovat sekoilleet sen takia, että eivät ole kuunnelleet minua, niin silti vika on minun. En halua vihata, en angstata, en valittaa. Haluan vain ihmetellä.

Sanot, että minussa on sisällä
satojen ihmisten mennyt elämä.
Elävä kuollut ja kuollut elävä
elämä, on, minussa on elämä.
Vika on tietysti aina minussa
minulla ei ole lainkaan tapoja.

Pmmp- Matoja

Joo nyt kävi näin ei voi mitään dam dam daa nähdään joskus tsikitsiki pumpum ja  taas syy oli minun. Olen ehkä liian lapanen, liian ristiriitainen ja liian ihminen tähän maailmaan. Sitten kun ristiriitaiset ihmiset ovat muotia niin muut jäävät nielemään pölyä, silloin minä olen kuumaa kamaa, voin opettaa kaikille miten ollaan mahdollisimman epäselviä ja ristiriitaisia. En ole niin sydämellinen kuin esitän olevani, minäkin osaan piikitellä. En ole niin viileä kuin väitän olevani, minäkin itken.
Ihmisten pitäisi opetella joustamaan. Minusta se on yksi tärkeimmistä taidoista. Toki minua ärsyttää, kun tuntuu, että se olen aina minä, joka joutuu perumaan menojaan, mutta toivon, että sitä sitten osataan arvostaakin, silloin ainakin on nähnyt vaivaa ja uhrannut menojaan, että pääsee paikalle. Itse olen niitä kuuluisia, jotka eivät osaa tätä ihanaa yksinkertaista sanaa ei. En osaa kieltäytyä, jos minua pyydetään johonkin, vaan minulla on aina ne sata menoa samana päivänä ja ehdin vierailla jokaisessa paikassa viisi minuuttia, tai vähän enemmänkin, koska mun täytyy nyt lähteä on myös erittäin hankala lause.

Mutta mitäpä siitä tulisi, jos kaikki olisi liian helppoa? Se on näitä elämän suuria kysymyksiä, joita tulen pohtimaan jatkossakin.
Nyt, marimekko-alustus kaipailee minua...