Onko se vähän hassua, että aina kun ihmisten kanssa käydään keskustelu,
joka päättyy negatiiviseen lopputulokseen, jää suuhun sellainen maku,
että vika on vain ja ainoastaan minussa. Vaikka juttu alkaisi sen
takia, että muut ovat sekoilleet sen takia, että eivät ole kuunnelleet
minua, niin silti vika on minun. En halua vihata, en angstata, en
valittaa. Haluan vain ihmetellä.
Sanot, että minussa on sisällä
satojen ihmisten mennyt elämä.
Elävä kuollut ja kuollut elävä
elämä, on, minussa on elämä.
Vika on tietysti aina minussa
minulla ei ole lainkaan tapoja.
Pmmp- Matoja
Joo nyt kävi näin ei voi mitään dam dam daa nähdään joskus tsikitsiki pumpum ja
taas syy oli minun. Olen ehkä liian lapanen, liian ristiriitainen ja
liian ihminen tähän maailmaan. Sitten kun ristiriitaiset ihmiset ovat
muotia niin muut jäävät nielemään pölyä, silloin minä olen kuumaa
kamaa, voin opettaa kaikille miten ollaan mahdollisimman epäselviä ja
ristiriitaisia. En ole niin sydämellinen kuin esitän olevani, minäkin
osaan piikitellä. En ole niin viileä kuin väitän olevani, minäkin
itken.
Ihmisten pitäisi opetella joustamaan. Minusta se on yksi
tärkeimmistä taidoista. Toki minua ärsyttää, kun tuntuu, että se olen
aina minä, joka joutuu perumaan menojaan, mutta toivon, että sitä
sitten osataan arvostaakin, silloin ainakin on nähnyt vaivaa ja
uhrannut menojaan, että pääsee paikalle. Itse olen niitä kuuluisia,
jotka eivät osaa tätä ihanaa yksinkertaista sanaa ei.
En osaa kieltäytyä, jos minua pyydetään johonkin, vaan minulla on aina
ne sata menoa samana päivänä ja ehdin vierailla jokaisessa paikassa
viisi minuuttia, tai vähän enemmänkin, koska mun täytyy nyt lähteä on myös erittäin hankala lause.
Mutta mitäpä siitä tulisi, jos kaikki olisi liian helppoa? Se on näitä
elämän suuria kysymyksiä, joita tulen pohtimaan jatkossakin.
Nyt, marimekko-alustus kaipailee minua...
lauantai, 19. toukokuu 2007
Kommentit